Sadepäivän puuhia

Otsikko on sikäli valheellinen että puuhat tuli hyvin pitkälti puuhailtua ennen sateen alkamista. Mutta koska vettä on nyt jo hyvän tovin tullut ihan maahan saakka, voinee kaikesta huolimatta puhua sadepäivästä.

Ulkoiluretki onnistui ihan hyvin. Pääasiassa toki istuin autossa ja annoin (virheellisiä) ajo-ohjeita (en ole kovin hyvä erottamaan oikeaa ja vasenta toisistaan...), mutta jaksoin sentään sen verran jaloitellakin että sain rohmuttua pasteijan ja limpparin paikallisen kirpputorin kahviossa. Vointi ja jaksaminen on siis oikeastaan varsin hyvällä tolalla, noin niin kuin olosuhteisiin nähden. Päikkäreitä en varsinaisesti ole tullut edes ajatelleeksi, ja aamulla maistui pitkästä aikaa myös kahvi. Tilanne alkaa siis normalisoitua.

On kyllä myönnettävä että vaikka oli kiva haistella vähän ulkoilmaa, oli reissu myös aika väsyttävä. Toisaalta nyt kun olen pari tuntia saanut huilata kotona, tuntuu että jaksan pieniä kotiaskareita (siis nojatuolista ylöstäytymistä ja muuta samantasoista) paljon paremmin. Ehkä mun aivot vaan tarvitsivat pienen sysäyksen tässä jaksamisasiassa. Eli toisin sanottuna ehkä olen ollut voimaton nimenomaan siksi että koko ajan hoen itselleni niin. (Tai sitten tänään iltapäivällä kolmen aikaan on tapahtunut merkittävä käänne parempaan. Onhan sekin tietysti ihan mahdollista. Tykkään vaan enemmän tuosta itsesuggestioteoriasta.)

Rusina

Ihan kohtalaisesti menee edelleen. Isoin väsy on selkeästi jo selätetty, eikä yleinen heikotuskaan ole enää kovin valtaisa. Isoin ongelma onkin laaja-alainen kuivuminen: iho on yhtä suurta hilsekenttää. Luon tässä siis nahkaani, kiva. Rasvaaminen onneksi auttaa, mutta silti ottaa päähän olla tämmöinen kuivettunut korppu. Tai ylivuotinen rusina, miten vaan.

Huomenna muuten olisi tavoitteena vähän ulkoilla, toisin sanoen vaihtaa yöpaita hetkeksi johonkin ihmismäisempään ja istua tovi autossa. Saa nähdä onnistuuko.

Maanantaihuminat

Pakko myöntää että vointi ei ole yltänyt eilisen huippulukemiin, mutta toisaalta voisi tässä kai huonomminkin mennä. Olen viettänyt huomattavan ison osan päivästä sängyssä, koska päässä on humissut ja sydän pomppinut tuhatta ja sataa; toisaalta ruoka maistuu edelleen, mikä on ihan hirmuisen hyvä asia. Polttoainetta jos jotain tässä toipumisessa tarvitaan.

Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, on huominen vielä tämmöinen heikommanpuoleinen päivä, sitten pitäisi ruveta helpottamaan. Uskon vakaasti että niin käy.

Sunnuntaiehtoot

Ja taas olen täällä kirjoittamassa. Piti vaan raportoida kun on ollut aika hyvä päivä: olen jaksanut olla tolpillani (toki olen välillä nukkunutkin, mutta silti) ja saanut ihan kivasti syötyäkin. Ja muutenkin on semmoinen olo että elämä on aika onnellista, heikosta ja pikkuisen kehnosta olosta huolimatta. Huomenna uusiks, jooko?

Sunnuntaihuomenet

Kotiuduin kyllä jo eilen, mutta tiputuksissa meni sen verran myöhään että painuin jotakuinkin saman tien nukkumaan. Sytojen lisäksi sain nimittäin varmuuden vuoksi myös punasoluja, vaikka veriarvot ihan siedettävät olivatkin. Toivottavasti se nyt sitten näkyy tulevien päivien voinnissakin.

Uutisia PET-CT:stä: syöpämuutokset näyttävät siistiytyneen täysin, ja lähete Turkuun on jo matkalla. Hoidot siis purevat ja asiat etenevät. Se ei toki vielä tarkoita että mä näistä kuureista eroon pääsisin, seuraava kuuri nimittäin on ohjelmoitu alkavaksi 14.9. - ja kaipa niitä jatketaan niin kauan kunnes Turusta päin jotakin kuuluu. Mutta kumminkin. Tykkään siitä että asiat eivät roiku aivan tyhjän päällä.

Nyt menen takaisin nukkumaan. Vointi on aika heikko mutta mieliala ihan hyvä, tästä on hyvä jatkaa.

Sumu

Eilen ei tullut tietoa että veriarvoni olisivat edelleen huonot, joten lähden kohta sairaalaan sytokuuria saamaan. Hyvästi siis hyvä olo, tervetuloa kahden viikon kipeys. Huoh.

Aamulla oli muuten niin sankka sumu ettei naapuritaloja meinannut nähdä. Harmi että se on jo hälvennyt, sitä olisi voinut käyttää tekosyynä eksymiselle. "Piti tulla sytoja saamaan mutta en tiedä missä oon, tuun ehkä ens viikolla tai joskus." Nyt ei auta.

Maanantain tunnelmia

Sytot lähestyy ja mieliala laskee. Tähän asti on ollut helppo ottaa rennosti, nauttia vaan elämästä ja tehdä sydämensä kyllyydestä kaikkea kivaa. Tänään sen sijaan iski ahdistus.

Kuuriin on toki vielä pari päivää aikaa, mutta se tuntuu toivottoman lyhyeltä. Paljon olisi asioita joita pitäisi ehtiä ennen sitä tekemään, mikä toisaalta on hirveän hyvä, sillä toimettomana vaan jumittaisin kotona ja murehtisin tulevaa. Tosin ei tämäkään kivaa ole kun todellisuus pikkuhiljaa palaa mukaan kuvioihin: että hei, mä oikeasti olen syöpäsairas, en millään hupilomalla (vaikka niin olenkin viime päivinä aika hyvin onnistunut itselleni uskottelemaan).

No, kai mä vaan yritän vääntää suupielet väkisin ylöspäin ja olla vielä pari päivää lomalainen. Hittojako sitä vielä ahdistumaan, kaikkihan on oikein hyvin. Nii.

Tavallisuus

Tiskausta, imurointia, ruuanlaittoa, lukemista. Kirpparilöytöjä, virallisten asioiden hoitoa, kodin sisustamista. Nukkumista omassa sängyssä, kilohintojen vertailua ruokakaupassa. Tavallista elämää.

Olen aika onnellinen just nyt.

Lisää lykkäystä

En sitten saa sitä kuuria vielä huomennakaan. Trombosyyttiarvo oli kyllä parantunut, mutta ei riittävästi - ja koska osastolla on alkuviikosta ruuhkaa, siirtyi seuraava yritys ensi keskiviikolle. 

Tästä käänteestä olen itse asiassa ihan tyytyväinen. Maanantaina olin nyreissäni, enkä tiistainakaan oikein vielä osannut nauttia siitä että saan olla kotona. Eilen sen sijaan oli jo oikein hyvä päivä, ja tänään kun tieto kuurin lykkääntymisestä saapui, olin oikeastaan pelkästään iloinen. Että hei, tässä on nyt vielä melkein viikko aikaa olla kunnossa ja tehdä mitä mieleen juolahtaa! Ja samalla kroppa saa vähän ylimääräistä toipumisaikaa, mitä se todellakin tarvitsee.

Lykkäystä

Seuraavan kuurin olisi pitänyt alkaa huomenna - vaan eipä ala. Aamun verikokeet näyttivät trombosyyttien osalta sen verran heikolta, että koko roska siirtyi perjantaille.

On tietysti ihan kiva että saa huilia vielä muutaman päivän, mutta lähinnä mua silti ottaa päähän. Jos tän olisi tiennyt vähän aikaisemmin, olisi mun viikkoni saattanut näyttää kokonaan toiselta. Nyt tiedossa on lähinnä kotona kökkimistä ja siivoamista. Jee jee.

Koulunalkuhaikeus

Maanantaina alkaisi koulu. Huokaus ja surkeus. Haluaisin ihan hiton kovasti olla terve, nähdä luokkakavereita ja jatkaa opintoja samaan tahtiin muiden kanssa. Sen sijaan olen ainakin puoli vuotta poissa pelistä, ja joudun jossain vaiheessa ottamaan hurjan kirin jos haluan ylipäätään joskus valmistua. Vaikka ei silläkään niin kovasti ole väliä. Ennen kaikkea ottaa päähän että se mahtava luokkayhteisö on siellä - ja minä taas täällä kipeänä. Kontrasti on vähän turhan suuri.

Toisaalta tiedän, että sitten kun olen taas kunnossa, ei mulla voisi olla parempia lähtökohtia arjen jatkamiseen. Kaipa tämäkin asia on siis käännettävä paranemismotivaattoriksi. Mutta aika raskaaltahan se tuntuu.

Hyviä arvoja ja järkipuhetta

Veriarvot olivatkin sitten tänään jo niin hyvät, ettei kontrollikokeita enää tarvita, vaan saan olla rauhassa seuraavaan kuuriin (eli ensi viikkoon) asti. Jee!

Verikokeitten lisäksi kävin tietokonekuvauksessa. Muuten tuommoiset kuvaukset on ihan ok, mutta koska röntgenin väki ei osaa käyttää porttia, joudun joka kerta kestämään kanylointipiinaa, mikä hiukan turhauttaa. Ja todennäköisesti olen röntgenille myös aika turhauttava potilas, kun olen niin huonosuoninen. No, sitä varten olisi se portti...

Tänään kävi niin kuin aina ennenkin: hoitaja yritti ensin kanylointia itse, mutta joutui lopulta kutsumaan paikalle lääkärin hoitamaan homman. Paikalle saapuikin napakan oloinen naislääkäri, joka tutkaili mun suonia ja valitteli kuinka kehnoilta ne näyttivät. Siinä tulin sitten maininneeksi että onneksi mulla on portti kaikkia muita tiputuksia varten, minkä seurauksena lääkäri katsoi mua vähän hölmistyneenä. Keskustelu eteni jotenkin seuraavasti:

Lääkäri: - Siis sulla on portti? Miksei me voitais sitä käyttää?
Minä: - No ei nää täällä röntgenissä oikein...
Lääkäri (hoitajalle): - Eikö me voitais ihan hyvin käyttää porttia? Mitä järkeä on kanyloida huonosuonista potilasta jos kerta on helpompikin tapa?
Hoitaja: - No ei meillä ole niitä neuloja...
Lääkäri: - No kai niitä nyt voi käydä hakemassa syöpäosastolta?
Hoitaja: - Niin, no ei me oikein kyllä osata niitä käyttääkään...
Lääkäri: - No kai sitä voisi pyytää jonkun niiltä sieltä pistämään. Kukas näitä asioita täällä hoitaa, täytyy nyt oikeasti ehdottaa että tähän hommaan tulisi joku muutos. Eihän tässä ole mitään järkeä!

Hip hei ja hallelujaa! Kyseinen lääkäri puki sanoiksi sen mitä olen itse hiljaa mielessäni (ellen jopa ääneen täällä blogissakin) miettinyt suunnilleen niin kauan kun mulla on portti ollut. Miksi hitossa täytyy tuhlata kaikkien aikaa ja vaivaa kun oikeasti on helpompikin tapa? Toivottavasti asiaan nyt oikeasti tulisi joku muutos!

Ensituhosta tylsyyteen

No niinhän siinä sitten kävi että torstai-iltana jouduin sinne ensiapuun. Tai siis, tuli yksinkertaisesti niin kipeä ja heikko olo että oli pakko lähteä, vaikkei kuume edelleenkään taivaita hiponut.

Ensiavussa kaikki tuntui sujuvan ihan normaalisti. Odottelua, odottelua, lisää odottelua, välillä verikokeet, lääkärikin pyörähti jossain vaiheessa, viiden tunnin jälkeen vihdoin osastolle. Ensiavussa olin jo saanut kuulla että trombosyyttiarvoni oli niin matala, että saisin osastolle päästyäni tankkauksen. Osastolla kuulin lisäksi että myös punasoluja tarvittaisiin, sillä hemoglobiini oli vaivaiset 59... No ihmekös kun oli ollut vähän heikko olo. (Ei tosin ehkä kuitenkaan ihan noin heikko. Ihan omin jaloin mä siellä ensiavussakin kävelin, ja vaikka uuvuttikin, niin ei multa taju missään vaiheessa meinannut lähteä. Paitsi myöhemmin osastolla, missä annoin ihan suosiolla hoitajan taluttaa mut kahden metrin päähän vessaan ja takaisin. Mutta silloin tuon arvon mittaamisesta oli kulunut jo useampi tunti, enkä ollut vielä ehtinyt saada parantavia punasolujani, joten eiköhän se ollut tuostakin vähän vielä laskenut.)

Mielenkiintoisimmat hetket koettiin kuitenkin juuri osastolle saavuttuani. Ensiavussa mulle oli laitettu porttiin neula, ja sitä kautta oli tiputeltu suolaa ja antibioottia. Reittä oli jatkuvasti vähän jomotellut, mutta toisaalta neula oli osunut johonkin herkkään kohtaan ja pistäminen oli sattunut aika lailla, joten ajattelin sen olevan lähinnä jälkimaininkeja siitä. Osastolla kuitenkin huomasin että reisi oli aika pahasti turvoksissa, ja iho oli isolta alueelta pingottunut ja vaalea. Hoitaja availi teippaukset ja totesi että neula oli käytännössä irti, mikä taas tarkoitti sitä että tiputetut nesteet olivat menneet suoraan kudokseen. Kiva.

On tietysti mahdollista että neula on alun perin ollut ihan hyvin paikoillaan, mutta rohkenen kyllä hiukan epäillä. Ensiavussa ainoa liikkumiseni tipan kanssa oli kyljen kääntäminen, ja sen verran paljon mulla kuitenkin on noista porteista kokemusta, ettei se neula sieltä ihan pienestä lähde jos on kunnolla paikoillaan. Tai siis esim. vessassa käynti, syöminen jne. normaalit toimet ovat aina hoituneet ilman pienintäkään pelkoa irtoilevista neuloista. Ja nyt yhtäkkiä asennon vaihtaminen sängyssä olisi tehnyt sen? Tuskin. Hiton ensiapu.

No, turvotuksen takia portti tietysti pistettiin väliaikaiseen käyttökieltoon. Koska tankkaukset kuitenkin piti saada hoidettua, niin eihän siinä auttanut muu kuin ruveta askartelemaan meikäläiselle käsikanyylia. Se onneksi sujui tosi hyvin, yllättäen mun kädestä löytyikin vallan mainio suoni johon kanyyli luiskahti heti ensimmäisellä pistolla. Loppu hyvin kaikki hyvin, etenkin kun porttikin testattiin seuraavana päivänä ja todettiin täysin toimivaksi, edellisillan onnettomuudesta huolimatta.

Tämä kaikki tapahtui siis torstai-iltana, ja tänä aamuna pääsin pois sairaalasta. Paria lisätankkausta ja jokapäiväistä antibioottia lukuun ottamatta viikonlopun aikana ei tapahtunut yhtään mitään. Meinasin tylsistyä kuoliaaksi - ja kun lääkäri tänä aamuna ilmoitti että "onhan nää valkosolut kääntyny nousuun, mutta olisitko sä kuitenkin täällä vielä huomiseen" päästin niin spontaanin "mää en kestä enää!" -parahduksen että lääkäri luovutti suosiolla ja passitti mut kotiin. Huomenna toki heti verikokeisiin, ja itse asiassa myös tietokonekuvaukseen, mutta ainakin pääsin täksi päiväksi kotiin syömään kunnon ruokaa ja ensi yönä saan taas nukkua omassa sängyssä. Luksusta!

Kuumeilua

No niin, se rupeaa selvästikin puskemaan infektiota päälle. Illalla nousi pieni kuumeentapainen, mutta menin silti ihan normaalisti nukkumaan, kun mitään vaarallisia lukemia ei tosiaankaan kolkuteltu. Yöllä kuumetta sitten olikin vähän enemmän, mutta koska nukkuminen on kivempaa kuin ensiapuun lähteminen, vedin vaan peiton korviin. Aamulla sitten heräsinkin tyynyliina (ja kalju) märkänä hiestä... Tosin myös ruumiinlämpö oli laskenut normaalilukemiin, joten näköjään siitä hikoilusta oli hyvinkin apua.

Jos olisin oikein fiksu, olisin varmasti jo aikoja sitten soittanut osastolle ja kysynyt että mitäs nyt. Koska kuitenkin laiskuuteni voittaa älyni, olen vain löhönnyt nojatuolissa miettien että joutaa sitä huomennakin. Tai siis kun pitää muutenkin mennä. Jos tämän ajattelutavan takia joudun illalla raahautumaan ensiapuun, olette vapaat osoittamaan sormella ja nauramaan. Ei sillä että minä siitä jotenkin viisastuisin, mutta saattepahan ainakin vähän hupia. :)

No, vakavasti puhuen: jos blogi tämän postauksen jälkeen hiljenee muutamaksi päiväksi, tarkoittaa se sitä että olen joutunut osastolle. Jos taas ehdin postata vielä huomenaamulla, tarkoittaa se sitä että äkkilähtöä ei tullutkaan ja että kannatti olla kuumeissaan kärvistelevä laiskimus. Tosin eiköhän tästä osastoreissu tule joka tapauksessa.

Talven selkä taittuu

On elokuu, mutta aamulla oli samanlainen olo kuin maaliskuussa kun aurinko rupeaa kunnolla lämmittämään pitkän talven jälkeen. Että hei, mähän olen hengissä ja kaikki onkin oikeastaan ihan hyvin!

Iltaa kohti on hiipinyt väsy ja pieni kipeydenkin tunne, joten eiköhän tässä hiljalleen olla matalasoluvaiheeseen menossa. Kuumetta ei onneksi ole, mutta täytyy ruveta tarkkailemaan tilannetta.

PS. Päivän ruokavinkki: Riisipuuron syöntiä ei kannata rajoittaa pelkästään jouluun. Hiutaleista kun tekee täysmaitoon, saa ihan kelpo pikaruokaa vaikkapa tällaiselle sytostaattipotilaalle. Tai ylipäätään kelle tahansa joka haluaa hiukan ekstraa kaneliinsa ja sokeriinsa. :)

Ylösnousemus

Heräsin aamulla ja totesin että voishan sitä sängystäkin nousta, joten nousin. Enkä ole mennyt koko päivänä takaisin! Toisin sanoen kolmen sängyssä vietetyn päivän jälkeen olen viettänyt kokonaisen päivän, tuota ööh, no nojatuolissa. Mutta kuitenkin poissa sängystä. Istuminen on kuulkaa oikeasti rankempaa kuin makaaminen. Seisomisesta tai kävelemisestä en varsinaisesti vielä haaveile (pitempiaikaisena toimintona siis), mutta hei, viimeksi tässä vaiheessa toipumista makasin sairaalassa nesteytyksessä. Siihen nähden menee siis huomattavasti paremmin.

Ja sain muuten sitä pitsaakin. :) Nyt elättelen toiveita ettei mikään inha infektio yllättäisi ennen perjantaita, silloin nimittäin olen muutenkin menossa verikokeisiin, ja jos silloin löytyy joku pöpö niin jään ihan mieluusti muutamaksi päiväksi osastolle. En vaan millään viitsisi ruveta ensiavun kanssa säätämään.

Pitsahaaveita

Vointi kohenee, hitaasti mutta varmasti. Edelleenkin heikottaa ja tämäkin päivä on mennyt lähinnä sängyssä maaten; toisaalta ruoka on maistunut jo huomattavasti paremmin, ja uskallan väittää että iso osa heikotuksesta on ihan silkkaa nälkää. (Varsinaista näläntunnettahan ei näissä oloissa koeta, on vaan opittava muista merkeistä tunnistamaan milloin ruokaa olisi hyvä saada kitusiin.) Huomenna saatan jopa joutua syömään vähän pitsaa. Ou nou. :)