perjantai 4. maaliskuuta 2011

Kyökkipsykologista hiuspohdintaa

Kävin eilen parturissa. Päätäni koristaa taas kahdentoista millin sänki. Matkalla parturiin tuuli pörrötti kivasti hiuksia, ja mietin vakavasti että haluanko sittenkään niistä eroon. Totesin kuitenkin että se on joka tapauksessa tehtävä jossain vaiheessa, joten miksei siis nyt.

En oikein osaa elää hiusten kanssa. Perustelen asiaa itselleni mm. sillä että lyhyt kampaus pukee minua (mikä onkin totta) ja että hiukseni ovat niin ohuet että ne näyttävät pitkinä lähinnä surkuhupaisilta (mikä sekin on totta). Toki voisin käydä myös leikkauttamassa hiuksiani naisellisesti, mutta sen taas estää korkea hinta: konetyö on monin verroin halvempaa.

Oikeastihan kyse on vain priorisoinnista. Jos haluaisin ravata kampaajalla, minulla kyllä olisi siihen varaa, sillä ei se nyt niin kallista ole. Pohjimmainen syy siilitukalle lieneekin hieman syvemmällä mielen kerrostumissa: hiukset ahdistavat, ja niiden ajelu on jotenkin tavattoman voimaannuttavaa.

Kai se on jonkunlainen "vamma" joka tästä jatkuvasta sairastelusta on aiheutunut. Joka kerta kun hiukseni ovat lähteneen syöpähoitojen myötä - ja etenkin kun ne hoitojen loputtua ovat alkaneet kasvaa takaisin - on elämässä alkanut uusi ajanjakso. Sairastaminen on tavallaan tarkoittanut jatkuvaa uudistumista, ja se on jäänyt jotenkin päälle. Olen perusluonteeltani aikamoinen jumittaja: en pidä muutoksista, vaan haluaisin että kaikki säilyisi aina mahdollisimman muuttumattomana. Ainakaan en halua kokea muutoksiin liittyvää stressiä, vaikka tajuaisinkin itse muutoksen sinänsä olevan hyväksi.

Säännöllisin väliajoin huomaan kuitenkin olevani umpikujassa jumitukseni kanssa: olen stressaantunut, murehdin turhia, mikään ei oikein suju kunnolla. Silloin tarvitsen konkreettista herättelyä, esimerkiksi juuri hiusten ajelun kautta. Ehkä hiukseni kantavat mukanaan jonkinlaista taakkaa ja siksi haluan säännöllisin väliajoin hankkiutua niistä eroon? Tai paremminkin: ehkä pitkällinen sairastaminen on saanut minut linkittämään hyvän olon ja energisyyden siihen kun hiukset ovat aivan lyhyet ja olen toipumassa ja jaksan taas pitkästä aikaa tehdä asioita.

Siilitukka merkitsee siis uuden alkua, mutta homma toimii myös toisin päin: uusi alku merkitsee siilitukkaa. Tällä kertaa muutoksen sai aikaan kevään tulo: tuntui että on aika karistaa talven kuonat menemään ja olla iloinen siitä että aurinko lämmittää. Tämänkertainen parturireissu oli siis ikään kuin kevään juhlistamista. Ja on sanottava että olo on paljon freesimpi kuin esimerkiksi viikko sitten. (Sitä paitsi pääsiäisen aikaan voin värjätä pääni vihreäksi ja leikkiä rairuohoa. Hih.)