maanantai 27. syyskuuta 2010

Iida 1 - Mummot 0

Tänään oli taas verikoepäivä. Labran ovet aukeavat tasan seitsemältä, ja koska olin aamuvirkku, päätin mennä ajoissa paikalle jotta jonottamiseen ei tuhrautuisi niin kovasti aikaa ja ehtisin ajoissa kouluun. Normaalisti olen saapunut jonon jatkoksi suunnilleen kymmentä vaille, ja saanut lopulta suunnilleen vuoronumeron kymmenen (ja ehtinyt bussiin nipin napin). Tällä kertaa olin paikalla jo 6.40, ja hahaa, olin eka! Tähän asti olen aina ärsyyntynyt niistä mummoista joiden on pakko olla siellä yliaikaisin passissa, mutta tänään tavallaan vähän tajusin mikä siinä viehättää. Ensimmäisenä olemisesta saa aika kivat kiksit.

Tosin, jos olisin eläkkeellä ja aikaa olisi koko päivä, antaisin varmaan kiireisempien mennä edeltä. Ymmärrän kyllä että kellä tahansa saattaa olla syömiskieltoja ja ohjeet tulla kokeisiin heti aamusta, mutta kyllä se puoli kahdeksankin ihan aikuisten oikeasti riittää. Ensimmäisistä vuoronumeroista tappelu jätettäköön niille joilla oikeasti on kiire.

torstai 23. syyskuuta 2010

Höh nääs

Tekisi mieli kirjoitella tänne useamminkin, mutta ei yksinkertaisesti ole mitään sanottavaa. Elämä kulkee omalla painollaan, koulussa on kivaa, viikot vierivät hurjaa vauhtia. Räkätauti kiusaa edelleen hiukan, veriarvoja kontrolloidaan vielä. Olen neulonut paljon. (Piti olla ostamatta uusia lankoja ennen kuin vanhat on käytetty, mutta sitten tuli Kelasta rahaa, ja, noh...)

Kuntokuuri menee sikäli hyvin että paino on pudonnut jo yhteensä neljä kiloa, mutta huonosti sikäli että olen ollut vähän laiska liikkumaan. Oikeasti voisin kyllä investoida siihen kuntosalikorttiin, nimittäin kun ennalta maksaa niin pakkohan sitä sitten on koko rahan edestä liikkua.

Kaipa mä tänne jatkossakin tulen kuulumisia kertomaan, mutta tahti varmaan harvenee nyt radikaalisti kun mitään syöpäkuulumisia ei pitkään aikaan ole tiedossa. Ja hyvä niin (paitsi tietysti sen kannalta että bloggailu on kivaa).

perjantai 17. syyskuuta 2010

Nätti bloggaaja













Sain Nessalta tunnustuksen, kivaa, kiitos! En nyt jaa tätä sen kummemmin eteenpäin, mutta sen sanon että jos minä nyt oon virallisesti nätti bloggaaja, niin te lukijat saatte sitten luvan olla virallisesti nättejä lukijoita. Ni.

Tunnustuksen kylkiäisenä pitäisi kai tunnustaa asioita itsestään. No, täältä pesee. Vaikka ei nämä kyllä mitään kunnon tunnustuksia ole, pienimuotoisia faktoja lähinnä, joista osan olen saattanut täällä jo kertoakin. Mutta kuitenkin.

1. Soitan bändissä bassoa. Oikeasti kyllä kammoan tuota soittaa-sanaa, koska siitä voi saada sellaisen käsityksen että oikeasti osaisinkin jotain. En osaa.

2. Vaihdoin juuri yliopistosta ammattikouluun. Harvaan päätökseen olen ollut yhtä tyytyväinen.

3. Ostelen vaatteita kirpputorilta, en juurikaan syö lihaa, pesen pyykkini pesupähkinöillä ja muutenkin pyrin valinnoillani kuluttamaan mahdollisimman vähän ja ympäristöystävällisesti. Olen kuitenkin sen verran laiska, että mukavuudenhaluni päihittää usein idealismini. En esimerkiksi lajittele biojätteitä erikseen, sillä biojäteastiat ovat ällöjä.

4. Olen aina ollut älyttömän sotkuinen. Kerran minulta jopa tiedusteltiin, onko asuntooni mahdollisesti murtauduttu, kun kaikki oli niin pahasti hujan hajan.

5. Olen naurettavan tarkka rahoistani. Ilkeät kielet sanoisivat pihiksi.

6. Olen hurjan hyvä neulomaan villasukkia.

7. Luen parhaillaan Raamattua. Tämä on mielenkiintoista sikäli, että en kuulu kirkkoon, enkä muutenkaan ole (kristin)uskonnollinen. Lähinnä tarkoitus on siis sivistää itseään.

*

Ympätään nyt tähän postaukseen vielä se, että yskin edelleen melko valtaisasti, ja niistänkin ihan kelvosti, mutta muuten olo on jo selvästi paranemaan päin. Ei onneksi ollut sen sitkeämpi tämä tauti.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Pitäis varmaan vaihtaa soittoääni

Meillä kuuluu koulun keskusradiosta aina Radio Nova, silleen hiljaa taustalla. Tänään iltapäivällä ilahduin kun tuli kerrankin hyvä biisi, ja Novalle vieläpä jokseenkin epätyypillinen. Virkistävää.

Tuntia myöhemmin katsahdin puhelintani, joka oli koko ajan ollut housuntaskussa äänet päällä - siltä varalta siis että lääkäri soittaisi verikokeista. No, sairaalasta oli tullut puhelu, mutta en tajunnut miten olin voinut missata sen. Kunnes suoritin päässäni pientä yhteenlaskua...

Se hyvä biisi ei ollutkaan tullut radiosta vaan mun taskussa olleesta puhelimesta. Voi helkkari että tuli älykäs olo. Onneksi lääkäri soitteli sitten vielä uudestaan, joten sain oleellisen informaation.

Tulehdusarvo oli vaan 15, joten vältyin tällä kertaa antibioottikuurilta. Muut veriarvot oli suht ok, mutta sen verran alakanttiin että ylihuomiselle määrättiin vielä uudet verikokeet. Lääkäri sanoi että tää on ihan normaalia luuytimen vajaakuntoisuutta sädehoidon jälkeen, ja että vaikka trombosyytit ja valkosolut oli matalahkot, ei mulle pitäisi tästä flunssasta koitua normaalia suurempaa vaaraa. Hyvä pointti kyllä, en ollutkaan ajatellut asiaa siltä kantilta.

En sano että vointi olisi paranemaan päin, mutta ei se kyllä huonommaksikaan ole mennyt. Siitä kertoo jo se etten ole kuolemanväsynyt, vaan itse asiassa vähän turhautunut kun en vielä pääse lenkille. Nyt en tosin meniskään, kun tuolla (vaihteeksi) sataa. Mutta yleisesti ottaen. Tahtoo liikkumaan!

Tyhmyri

Jos olisin fiksu, jäisin tänään kotiin huilaamaan. En ole, joten en jää.

Kieltäydyn uskomasta sitä että yksi flunssa voisi kaataa mut petin pohjalle. Okei, köhin ja niistän ja olen koko ajan väsynyt ja nukun huonosti (tänäänkin heräsin puoli viisi...), mutta hei, eihän sen tarvitse tarkoittaa mitään muuta kuin että en saa urheilla tai muutenkaan vaatia itseltäni liikoja. Kouluun vaivaantuminen ei ole liikojen vaatimista, kunhan siellä ei pakota itseään venymään mahdottomiin.

Joo joo, parasta olisi jäädä kotiin, mutta tykkään näköjään vähän kiduttaa itseäni. Ainakin saan syyttää ihan vaan itseäni jos mulla viikonloppuna on keuhkoputkentulehdus (oikeastaan ihan sama vaikka olisikin, kunhan ei ole vielä perjantaina kun olen menossa katsomaan stand upia).

No, enköhän mä tästä tervehdy. Tänään on joka tapauksessa verikokeet, eli jos mussa joku pahempikin tulehdus jyllää, se saadaan kyllä selville ja saan asianmukaiset lääkkeet. Ei tosin huvittaisi syödä enää yhtään antibioottikuuria ikinä, mutta aina ei voi voittaa.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Ojasta allikkoon

Vatsakivut on selvästi hellittämään päin (onneksi ei mennyt sitä lääkärin väläyttelemää kolmea viikkoa), mutta kas, nyt on kurkku siinä määrin karhea että näyttäis siltä että se perhanan syysflunssa on nyt sitten iskenyt meikäläiseenkin. Jee jee. Ja mä kun ajattelin että voisin ensi viikolla pitää oikein kunnon superliikuntaviikon kun maha sen kerrankin sallii. Mutta näemmä en. Toivottavasti lokakuussakin olis vielä lämmintä. Tai sit joku voisi sponsoroida mulle kuntosalikortin.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Kuva!

Tältä näytän nykyisin:


















Kuten näkyy, päässä on nätti untuva ja pöhötys on selvästi laskenut. Ja jessus miten kulmakarvat antavat ryhtiä kasvoille! Ei ole enää yhtään alien-fiilis.

Ohi on!

Tänään oli sitten viimeinen sädehoito. Sain nukkua vähän pitempään kuin normaalisti (ja siitäkin huolimatta ehdin viettää mukavan rauhallisen aamun). Ja kun aikaa kerta oli, päädyin hiukan nyppimään kulmakarvoja (koska mulla vihdoin on kulmakarvat joita nyppiä), ja laittamaan ripsiväriä (koska mulla vihdoin on ripset joihin sitä voi laittaa).

Hyvästä fiiliksestä huolimatta kävelymatka sairaalalle oli aika tuskaa. Maha on nyt parissa päivässä mennyt taas selvästi huonompaan. Sen kanssa tulee kyllä toimeen kunhan vaan malttaa ottaa rauhallisesti, mutta hitto kun tekisi niin mieli tehdä pitkiä ja reippaita kävelylenkkejä ja haistella syysilmaa ja vähän hengästyäkin, silleen hyvällä tavalla. (Huonoa hengästymistä on se kun on niin heikossa kunnossa että pakko käyttää hissiä ja sittenkin ottaa sydänalasta.)

Sädehoidon jälkeen mulla oli lääkäri, jossa selvisi mm. se, että vatsaoireet saattaa jatkua vielä kolmekin viikkoa (eääh), ja se, ettei Klexane-piikitystä oikein voi järkevästi korvata millään pillerillä (ainoa vaihtoehto ylipäätään olisi Marevan, mutta se vaatii jatkuvia kontrolliverikokeita ja säätämistä, ja se on kyllä vielä huonompi vaihtoehto kuin ruvella oleva vatsanahka). Tosin tämä lääkäri (jota siis en ollut nähnyt aiemmin) oli sitä mieltä ettei se Klexane sittenkään ehkä olisi elinikäinen lääkitys. Hemmetti, päättäkää jo! Marraskuussa nähnen omaa lääkäriä, pitää silloin tivata selvyys tähän asiaan.

Niin. Nyt saankin olla marraskuuhun asti ihan rauhassa. Viikon päähän tosin on ohjelmoitu vielä yhdet kontrolliverikokeet, jotka tietysti voivat poikia vielä lisäkokeita, mutta varsinaiset syöpähoidot olisivat sitten tältä erää ohi. Huhheijaa.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Ei saa heittää ruokaa pois

Mä olen pakonomainen lautasen tyhjäksi syöjä. Varsinkin jos on itse ottanut ruokansa (ja saanut valita määrän), on se ihan itsestäänselvyys. Ja oikeastaan kyllä silloinkin kun ruoan on joku toinen annostellut. Ruokaa ei jumankauta heitetä pois. Annoksestaan pitää kantaa vastuu, sitä ei saa jättää heitteille. Ruoka haluaa tulla syödyksi. (Joo, tuli varmaan selväksi. :D)

Mutta: tänään oli pakko kaapia melkein puolet kouluruokalautasellisesta roskiin. Ei siksi että se olisi ollut erityisen pahaa, tai että olisin kasannut sitä lautaselleni liian ison kuorman, vaan ihan vaan siksi että ruokahalu katosi niin täydellisesti että olisin varmaan oksentanut jos olisin syönyt vielä yhdenkin haarukallisen. Tämä on toki sytostaattien kanssa ihan normimeininki, mutta en oikeasti ollut ajatellut että sädehoitokin saattaisi pitkittyessään aiheuttaa tällaista. Sillä sitä tämän on pakko olla, en oikeasti keksi mitään muutakaan selitystä. Muutenkin on maha taas ruvennut tuntumaan huonommalla, mikä ei kyllä ole mikään ihme: lääkkeet on edelleen ihan hyvät, mutta tottakai oireet pahenee sitä mukaa mitä pitemmälle hoito etenee.

Onneksi huomenna on viimeinen sädetys. Kroppa saa kunnolla aloittaa toipumisen, ja mun ei tarvitse enää olla koulusta pois. En edelleenkään (tietääkseni) ole missannut mitään oleellista, mutta ottaahan se aivoon olla aina erikseen selvittelemässä että mitä milloinkin on tehty.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Passikuvamörkö

Kävin tänään passikuvassa. Kaikkihan tietävät ettei niissä yleensä näytä juurikaan itseltään, joten en ottanut turhan suuria paineta. Ja itse asiassa lopputulos oli jopa ihan kelvollinen - jos ei oteta huomioon sitä että säpsähdin kun tajusin edelleen olevani kalju.

Kiinnitän nykyään niin vähän huomiota hiustyyliini etten aina edes ymmärrä siinä olevan mitään poikkeuksellista. Ja sikälikin se on helppo unohtaa kun juuri mikään ei enää muistuta sairastamisesta (sädehoidon kai periaatteessa pitäisi, mutta se on osoittautunut niin kevyeksi etten osaa mieltää sitä kunnon syöpähoidoksi ollenkaan).

Jotenkin myös tuntuu että ihmiset kiinnittävät kaljuuni paljon vähemmän huomiota kuin ennen. Voihan se tietysti olla tottakin, mutta loogisemmalta tuntuisi etten enää vain huomaa. On se kyllä kumma, mitä vähemmän on itse tietoinen ulkonäkönsä vajavaisuuksista, sitä vähemmän katseita saa osakseen... ;)

Sädehoitoa on muuten jäljellä enää kaksi kertaa! Hurjan nopeasti on aika mennyt. Ja lopultakin olen tosi hyvin säästynyt kaikilta sivuoireilta.

torstai 2. syyskuuta 2010

Iituli

Piti blogata tästä jo eilen, mutta koska unohdin, teen sen nyt.

Sädehoitoon (tai lääkäriin) mennessä normikäytäntö on kutsua potilasta sukunimeltä. Mä olen kuitenkin sen verran kantapeikko sekä polilla että sädetyksessä, että mua usein kutsutaan ihan vaan etunimellä. (Saattaa kyllä osittain johtua myös mun nuoresta iästäni.) Siitä huolimatta että olen tottunut tällaiseen tuttavallisuuteen, koin eilen aamulla sädehoidossa muutaman hämmennyksen hetken kun mua kutsuttiin nimellä Iituli. :D Kyllä mulle lempinimet kelpaa, ei siinä mitään, mutta olipahan aika hassu tilanne. Heti kuitenkin tajusin että muahan sillä tarkoitetaan. :D

Oikeasti on kyllä hurjan kiva ettei hoitosuhde ole aina niin ammattimainen. Ja tällä siis tarkoitan sitä että musta on kiva kun hoitajat juttelee mulle niitä näitä omasta elämästään (tyyliin "onpa kiva kun on viikonloppu edessä, ollaan menossa mökille"). Siitä tulee sellainen olo että on ihan ihminen eikä pelkkä potilas, vaikka koko vuorovaikutussuhdetta ei edes olisi olemassa ilman sairautta. Roolin takaa kommunikoimalla ei mielestäni voita yhtään mitään. Ei se, että pistää vähän persoonaansa peliin tarkoita sitä, että toiseen pitäisi millään tapaa sen syvemmin tutustua. Sen sijaan ilman persoonallisuutta vuorovaikutuksesta jää useimmiten valju tai jopa tympeä fiilis. Ja vakavasti sairaalla on melko todennäköisesti valju ja tympeä olo jo ihan omasta takaa, joten olisi kiva jos hoitohenkilökunta ei omalla toiminnallaan enää lisäisi sitä.

(Juma, voisin melkein kirjoittaa kirjan kaikista potilaan kohtaamiseen liittyvistä asioista. Yllättäen siitä aiheesta saattaisi olla aika paljon sanottavaa.)

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Oho, sehän toimii!

Tänään olen onnistunut suunnilleen kaikessa muussa paitsi valokuvissa. Siksi ette nyt pääsekään pällistelemään tervehtymässä olevaa pärstääni, vaikka tarkoitus vähän niin kuin olikin laittaa tänne tänään kuva. No, tyydyn sanalliseen kuvailuun: hiukset kasvaa, ripset kasvaa, kulmakarvat kasvaa. Pöhötys laskee. Näytän melkein normaalilta kaljulta (enkä siis enää vakavasti sairaalta kaljulta). Ja kaljuksihan mä siis itseni edelleenkin lasken, vaikka sänkeä jo kovasti pukkaakin.

Se maanantaina ostamani vatsan polttelua hillitsevä mönjä on muuten oikeasti aika tehokasta! Ei se kaikkia oireita ole poistanut, mutta olen silti ollut positiivisesti yllättynyt. Ehkä mä olen jotenkin perusskeptinen kaikkien lääkkeitten suhteen, kun olin melko varma ettei tuostakaan olisi mainittavaa hyötyä. Mutta onneksi olin väärässä. Jaksan paljon paremmin ihan kaikkea kun vatsa on vähän rauhallisempi.

Sädehoitoa jäljellä tasan viikko. Nopeasti on sekin mennyt. Ensi viikolla sitten alkaa sellanen elämäflow ettei mua pysäytä enää mikään!